Oi maamme, Suomi, synnyinmaa! Soi, sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä rantaa rakkaampaa kuin kotimaa tää pohjoinen. Maa kallis isien. Sun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa; viel’ lempemme saa nousemaan sun toivos, riemus loistossaan, ja kerran laulus, synnyinmaa korkeemman kaiun saa.

Istun hiljaa, ajatukset vievät minut pois. Vaikeroiden hengitän ja nään Hymysi, kun katsoit minuun viimeistä kertaa. Antaisin mun sydämestä kaiken. Onko vielä aikaa? En tiedä, missä meet. Haaveet kadonneet, Mä tarviin sua niin. Jätit syvyyksiin, Sä elämäni teit Ja kaiken multa veit. Ootanko mä turhaan, Vai onko vielä aikaa? Varjelen sun päiväkirjaa, Pöly peittää kansikuvan. Avainkin on kadoksissa, en löydä sitä mistään. Suojelen kuin enkeli sun muistoja mielessäni, Kyynelillä pahat henget poistan.

Pohjalla kun itsensä löytää Silmäni kauneutta ei nää Kun sä seisot kuolleessa pisteessä Menettää sen viimeisen toivon Tuntuu kuin surulle sanoisi tahdon Ja valo löytyy viime hetkillä Niin kun me puhjettiin kukkaan Ensi hetkillä Eikä me kuihduttu koskaan Pimeyden keskellä Sulje sun silmät Anna mun kantaa sut pois Sulje silmät Anna mun kantaa sut pois Pimeyteen ei tieni viekään Niin kai se on jos kaltaisen löytää Ja nyt sä seisot minun vierellä